Mutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä, suruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen semmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus, minkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko kartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän oli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.
* * * * *
Niin.
Sillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina hemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina kangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta kuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan kirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan itsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti, ja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina. Toista se on maailma siellä.
Niinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä vainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen ratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä kaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti erojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia tappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita ystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:
"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle." Hän kertoili lähievänsä papiksi, mutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin lupauksensa.
Niin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli kodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä töpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:
"Nyt te on tylkäitty."
Sillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapa
Justiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähti
Sissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkään
huomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.
Mutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot itkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja äiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran lapsellensa.