"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä."
"Tämäkö?" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä "ättä" on ja huudahti ihmeissään:
"Ässäkö se vain onkin!"
"Ättä!" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai selville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke altistui rouvan ystävyydestä kokonaan.
"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?" hellitteli rouva
Nyken puuhista huvitettuna.
"Titä", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.
"Herra siunaa!" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:
"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?"
"Niin", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja helli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:
"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille neuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan." Pikku mestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin tieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu päätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku apostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi. Asia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä Lapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan viisasteli, arvellen: