"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän… Kun sen tuli ja osoitti, semmoinen mestari, joka ei itse sitä taida", hän siinä työtä tuhratessaan jutusti ja lisäsi:
"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa… Kun selvittää senkin, jota ei taida."
Mutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot lasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi ynseili, aivan äkäili:
"Kukahan meistä sitten taitaa", ynseili hän ja jatkoi:
"Niinhän se aina mies… Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan ja… aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota silti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa", puheli hän kuin miessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.
* * * * *
Ja nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa kohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut hänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.
Mutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja kun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista ässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko miessukuakin siinä yhdessä rysyssä.
"Mutta se on niin että", siunaili hän miessukua, "että mies ilmestyy mieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä, sillä… kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi."
Hän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla. Nyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja lujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi siellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi uhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen kääntämään hellän huomionsa häneen.