Mutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.
"Antaa huutaa!" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet lohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin syötävä.
Kunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko, semmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin herttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos itse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.
Ja silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin olisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin äkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi, seisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin apua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan pelästyneenä.
Mutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa asiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin. Mutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin hän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:
"Jamu haitee!"
Turhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt hän jo aivan ärjäisi:
"No haitee kyllä Jamu!"
Ja silloin äiti huomasi, niiskautti.
"Pojan pahus!" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin hellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran vitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei uskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä, muljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi kuohtuneena ja manaili: