"Minä jo arvelin… Että mitä se siitä Jamusta siinä!" Hän selosteli sitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:
"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!… Kun toisen, niskaan pahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!" Hän soimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja selitti:
"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn. Kuten evankeliumi käskee." Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut, mutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja selittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi ja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:
"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa… Niin että löydetään oikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn."
Mutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille oitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt rangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan murheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja nureksi surullisena:
"Pienen viat ne aina rangaistaan… vaikka olisivat miten luonnollisia ja tarpeellisia."
Mutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle nureksivinansa. Hän jatkoi:
"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka hetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että: tottapahan se Herra armahtaa… Tai pannaan sitten sielunvihollisen myttyyn ja sanotaan että… se se rötösti."
Hän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset, lian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui, rauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta lupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja hyvitteli:
"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu… Viisastuuhan Nyke?
Viisastuuko?"