Aivan itsestään sukeutui siitä mitä luonnollisin asian pohdinta, tavallaan väittely.
Pekka Puavalj puolusti omaa ajatustansa ja Heleka omaansa. Toiset pitivät vuoroon yhden, vuoroon toisen puolta. Kerran selitteli Heleka:
"Kun sitä piäsöö korvaan kaikenlaista kilikatusta ja kalakatusta, niin tuloo lähimäisestäänii sanomaan monta viäree sanoo, josta sittä suap tehä tilii vimesenä tuomijopäivänä…"
Se käänsi väittelyn Helekan voitoksi. Vähä-vähältä alkoi Pekka Puavalj myöntyä kokonaan. Hän jo taipui:
"Ka, eihään se oo hyvä männä sanuu hölöttämään lähimmäisestään ihan viäree toistusta, jos aikoo piästä sinne oikiille puolelle, lampaihen joukkoon."
"Ei … ei oo … ei oo!" myöntelivät toiset miehet yhdestä suusta.
Viänänen takoa koputteli suutaroitavaa ja Pekka Puavalj mietiksi:
"Mutta se on tää mualiman reistaus semmoinen, jotta pitää olla niitää, jotka lähimmäisestään valehtelemalla puhuvat ihtesä sinne vuohiin joukkoon."
Niin kääntyi puhe maailman rakenteeseen yleensä. Viänänen todisti siitä, sen monipuolisuutta tunnustaen:
"Kipperäks ja ronkulisekshaan son luotu tää mualiman reistaus!"
Niin se oli toisistakin. Varsinkin Pekka Puavalj todisti sen tutkimattomuutta, ihmetellen puheen edistyessä: