"Ka, kestäähän se sittä henk … kun suap syyväkseen", toisteli siihen
Ierikkä, hautoen samalla miten päästä hevoskaupan alkuun.
* * * * *
Ja odottamattoman pian sattuikin puhelu johtamaan asiat sille tolalle, tosin hitaasti, kuten näemme, mutta varmasti. Viänänen näet ryhtyi hiomaan veistänsä ja kysyi silloin äkkiä:
"Vieläkö sitä ilikijää kuuluu muuta kuin tätä lumpurkuu?"
"Eipä sitä paljo muuta!" ilmotti Pekka Puavalj, imasi savut ja lisäsi:
"Ei ies kuulu rekeen asti hevosen tirjkellon kilikatuskaan… Niin ilikiin kovasti tuulla myskyvää ja purkuvaa lum!"
Heleka oli saanut leipomisensa loppuun, tasotteli jo viimeistä leipää ja tarttui asiaan, huomauttaen:
"No mitäpä näistä sittä on köyhän kuulumisista!… Piäsööhään vuan syntii ja pahuutta korvanii kautta sisään, niihen kuulumisiin mukana… Niin jotta paremp oisj vaikka ei kuuluisj sitäkään hevosen tirjkellon kilikatusta."
Pekka Puavalj oli koko siinä asiassa mukana. Hän myönsi Helekan olevan oikeassa, mutta järkeili toki puolustellen:
"Mutta kun se tää imeisen korva kuitekii sitä kuulemista vuatii ja kun hiän sekii iänj on kerran mualimaan kilikattamahan luotu, niin eihään sitä mihin piäse kuuntelemasta."