No niin. Tulijat olivat jo kotiutuneet, puistelleet lumet turkeistansa, niistäneet jäätyneen nenänsä, istahtaneetkin ja Pekka Puavalj hoksasi tervehtiä tiedustamalla selvää asiaa:
"Leipeekös se vuan tääkii Viänäsen Heleka leipuu viännättelöö?"
"Leipeepähään tuota vuan pitää leipuu", valitti siihen Heleka, ja itse
Viänänen lisäsi:
"Se tää köyhän henk ei kestä tässä ruumisröttelössä, jos se ei sua leipee."
Hän tarkasteli välillä työtänsä ja alkoi sitte laajentaa puheenainetta mietiksien:
"Se on niin ahne leivälle tää imeisen henk, jotto se vuan sitä vuatii."
Hyvä tovi puhuttiin hengen leipävaatimuksista ja oltiin yksimielisiä siitä, ettei se henki leivättä elä ja että se — varsinkin köyhän henki — on vuorostaan ahne leivälle. Kengänpaikkaustansa tarkastellen toistelikin Viänänen kuin ajatuksissansa järkeillen:
"Ahne … ahne on leivälle se henk."
Samaa mieltä oli tietysti Pekka Puavalikin, hän jolla tämmöinen purkuilma-järkeily oli veressä hyvälläkin ilmalla. Hän syventyi asiaan selittäen:
"Vuan kun se henkkii suap kylläkseen tuata leipee ja särvintä, niin se kestää tässä köyhänii ruumiissa kuin syötetty porsas pahnassaan ja onii oloosa tyytyväine eikä pyri pois."