"Pahanhengen ukko, kun jäi sinne tuomijopäivee vuottamaan!"
Hän laittoi rukkinsa kuntoon, pani pannun tulelle, mutta ei vain kuulunut miestä. Hän katsahti jo akkunapahasesta ja kun ei näkynyt, äsähti:
"Paholaisen Pekka Puavalj!… Istuu siellä lujassa kuin sarv pirun piässä."
Mutta viimein hän ikäänkuin alistui kohtaloonsa, kävi katsomassa hiehoa, palasi ja ryhtyi kehräämään, toivoen, että apu sittekin tulee ajoissa, ennenkun hieho paleltuu.
Ja silloin kuuluikin kolinaa eteisestä. Ieva Liisa luuli miehensä tulevan, mutta pettyi. Tulija olikin näet sama Lopo-Leena, jota hakemaan Ierikkä Pullinen äsken kääntyi. Vieras puisteli lumen hameestansa, niisti nenäänsä ja lopuksi tervehti, kuin itseksensä sadatellen:
"On tuota purkuu ja pakkasta, niin jotta kaikki kintut kylymettyy!"
"Ohan tuota!" äännähti siihen Ieva Liisakin puoliääneensä, polki rukkiansa ja tiedusti:
"Vieläkös siulle mitä kuuluu?"
"Eipä tuota kuulu mitään… Tuo tuul vuan vinkuu ja uluvoo niin, jotta luulis sillä henkhiän olevan", vastasi Lopo ikäänkuin äkäilemälla ja Ieva Liisa nyreksi siihen:
"Ka, mikäs hänellä on uluvoissa joutessaan… Ei tuolla silläkään oo työt luita rasittamassa."