Lopo lämmitteli kohmettuneita käsiänsä ja kadehti kuin toraillen:
"Kun sitä oisj muillaa niin joutavoo aikoo kuin tuulella, jotta ei tarvihtesj muuta tehä kuin uluvuu, niin eläsjhään sitä vielä tässä mualimassa tää köyhäkii."
"Ka, eipä sitä oo annettu imeiselle enee semmoista uluvomisautuutta sen koommin kun se Ieva usko sitä vanhoo matuu ja tek syntii", nurkui Ieva Liisa päivän vahingosta nyreytyneenä.
Hän ihan huokasi välillä ja jatkoi sitte miltei hartaana:
"Se on sen jäläkeen siäjetty, jotta sitä pitää tään köyhän syyvä sitä jokapäiväistä leipee ohtasa hijessä kylymällä talavipakkasellaa, niin jotta ei siinä sillonj jouten uluvomisaikoo jiä."
Se oli pohjaltansa totista puhetta. Hänkin oli uskonsa asioissa koruton kuten miehensäkin. Se mieliala tarttui Lopoonkin. Tämäkin myönteli hieman jo lauhtuneena:
"Ka niinhään tuota vuan näkyy pitävän tämmösellä pakkasellakii tuata ohtoosaa hijottoo, jotto saisj henkpahasesa tok talaven ylj elätetyksi."
Sitä latua jatkui keskustelu. Puhuttiin synnistä ja köyhyydestä ja päätettiin, että viimemainittu on synnin palkka.
"Mikä hiän sittä lie senii Ievan tuhmentanna, jotta se usko kiärmettä ja tek syntii!" tuskitteli jo Ieva Liisa.
Syystä kyllä: siitähän johtui nyt hänenkin köyhyytensä. Ihmekö siis, että hän soimaili Eevaa, arvellen: