"Kun oisj ottanna sillonj hyvän kepakon ja antanna sillä ruojalle hyvän lähön ja sanonna jotta: 'vai jo sie tänne telläännyt!' niin ei oisj jäläkeentulevilla tätä tämmöistä purkuukaa, vuan elee kärötettäsj yhä eilleen paratiisissa!"
Niin tuntui Lopostakin asia olevan, tai ainakin hän koetti uskoa sen niin olevan ja selitteli huokaillen:
"Ka sepä niät ihe pahahenk sokasj Ievanii silimät, jotta se ei nähnyt eikä osannut pitee varoosa."
Mutta Ieva Liisa ei voinut suoda Eevalle anteeksi, vaan puheli:
"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänii syytä: Ensin jo rupijaakii kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen aviomies."
Miltei ynseäksi tuli hän koko Eevalle ja lisäsi kuin toraillen:
"Ja sittä vielä viettelöö oman miehesä siihen yhteen köyteen… Oisj ies syönyt yksinään, nin mää tiijä jos hänestä ei ois mitään synti tullutkaan."
He pohtivat sitäkin asiaa ja pääsivät tavallaan selville siitä kuten kaikista muustakin. Kaikki oli heille niin yksinkertaisesti ymmärrettävää ja selvää kuten lapselle. Päiviteltiin Eevaa ja ihmisen syntisyyttä yleensä ja jo herahti selvempänä se oikea ajatus, se joka oli jokapäiväiseltä tuntuvien sanojen henkenä. Ieva Liisa näet surkutteli Eevasta:
"Kun oisj hiänii kuullut pyhee sanoo, eikä piästännä syntii syvämmeesä niin ei oisj yks mato mitään osannut… Ihe oisj vuan häpiisen tullut, koko kiärme."
Se oli kun lapsen, tai uudestasyntyneen viisautta ja uskoa. Se oli selvää, luonnollista ja korutonta.