He joivat jo kahvia. Lopo koki sitä juodessaan vielä puolustaa Eevaa, syyttäen:
"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemaän pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."
Niin sukeutui kysymys kysymyksestä, arvelu arvelusta. Pohdittiin asiaa puolelta jos toiseltakin. Kuviteltiin minkälainen oli paratiisi ja arveltiin, että olisi siinä pätinyt elää. Niin jouduttiin puhumaan syntiinlankeemuksen omenoistakin. Ieva Liisa arveli:
"On ne mahtaneet olla hyvii omenii, kun Ievakaa ei jaksanna vastaan seistä."
Hyviä, sen tajusi Lopokin. He puhuivat siitä aiheesta, ihastuivat aivan huomaamattansa, ja miten ollakaan: loppujen lopussa arveli Ieva Liisa, koettaen peitellä sisäistä haluansa sillä, että tekeytyi kuin leikkiä laskevaksi:
"Kunpa oisj nyt tuassa semmoiset herkut, niin vaikka heistä omenasopan keittee höyräyttäsj … nyt kun ei oo se Uatamkaa … Pekka Puavalj näkemässä."
Mutta nyt he ikäänkuin heräsivät. Ieva Liisan viimeisten sanojen johdosta kysyi näet Lopo:
"Vai ei se Pekka Puavalj ookkaan koissa!… Mänjkö se hirrenvetoon?"
Ieva Liisa miltei säikähti muistaessaan unohtaneensa hiehon. Puoli hätäillen selitteli hän:
"Nuoroohaan se mänj hakemaan… Kun meillä niät on hieho kaivossa."