Ja oitis alkoi touhu. Ieva Liisa sadatteli miehensä viipymistä, morkkasi sen aina olevan juuri semmoinen kytys, joka, jos minne menee, niin ainiaaksi unehtuu. Hän puuhaili, kiirehti, riiteli, avasi touhutessa oven ja huusi ulos:
"Pekka Puavalj hoi!… Etkö sie pahanhengen vetelys jo tule!"
Mutta ei. Ei, niin ei. Vaimot kiirehtivät kaivolle. Vilun kohmettama hieho värisi sen pohjalla. Sitä hyviteltiin ja rauhoiteltiin mairein sanoin. Siunailtiin, päiviteltiin, sadateltiin kaivon kaivamista, Pekka Puavalin viipymistä ja lopuksi miehiä yleensä, eikä tietty mitä tehdä.
Ensimäisen pahan puuskan ohimentyä alkoivat he toki selvitä ja miettiä mitä tehdä. Nuorassa laskivat he heinätukon aivan hiehon suun eteen. Kertasen haukkasikin se siitä suunsa täydeltä, mutta ei syönyt. Näytti kuin olisi se jäänyt heinätukko suussa, kallella päin, happaman näköisenä seisomaan uhalla, kostaaksensa maailmalle, joka ei häntä auttanut. Se näky, kun hieho seisoa utvotti, heinävihko suussa, oli hullunkurinen ja surkuteltava samalla. Vaimot jo pyyhkivät silmistänsä kyyneleitä. Olihan Ieva Liisa kasvattanut hiehoa kuin lastansa, nähnyt siitä vaivaa kaksi vuotta, noussut sen vuoksi joskus yölläkin. Vain se, ken on itse niin tehnyt, käsittää millä siteillä on mökkiläisen vaimo kiintynyt eläimiinsä.
Mutta turhaan he odottivat nuoran hakijaa. Suotta he huutelivat, siunailivat. Viimein ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää Lopo pyrkimään suksilla Viänäsen mökille, hakemaan hidasta nuoranhakijaa sieltä pois, pelastamaan hiehoa ja tekemään ehkä tiliäkin viipymisestänsä.
IV
Viänäsen tuvassa oli jo pohdittu monet asiat aivan perinpohjin, syvennytty niihin, väiteltykin niistä.
Mutta nyt oli tullut jonkunlainen pieni lepoaika. Oli kuin olisi väsytty ja levähdettiin nyt. Heleka puhdisti taikinaa ja miehet tupakoivat äänettöminä.
Ja siinä vaiti oltaessa, kun Ierikkäkin hautoi hevoskaupan alkamista, johtui nyt Pekka Puavalin päähän taas se piippukauppa. Salavihkaa vilkasi hän Ierikän piippuun. Siinä oli aivan uusi letku. Sitä ei hän voinut olla himoitsematta. Miten kauniit olivatkaan kureet letkun nahassa! Miten mukava olisi noin pitkää vartta pidellä käsissänsä kylmälläkin, rukkasinkin! Niin jatkui hautuminen, vaitiolo. Viänänen itse seisoi selin lämpiävään uuniin, piippu suussa, kädet selän takana, päässä joku laiska ajatus, selkäänsä tulen edessä paahdellen. Hänkin mietti jotain, tietämättä mitä. Piippu aivan lerpatti suupielessä.
Ja silloin alkoi Pekka Puavalj juuri alottaa piippukaupan hieromisen. Kädet polvien nojassa istuen hän jo sylkäsi suunsa puhtaaksi, sanoakseen sanottavansa, kun Viänänen ehtikin ennen. Muistaen miesten tuonnoisen puheen hevosen tiukukellon kilisemisestä, sai hän siitä laiskasta ajatuksestansa kiini ja oudosteli, vaitiolon keskeyttäen: