"Vai niin siellä ulukona ulisoo tuul, jotta ei kuulu hevosen tirjkellon kilikatustakaan!"
"Tirjkö?" muisti nyt Pekka Puavaljkin.
"Tirj", myönsi Viänen, ja nyt vahvisti toinen:
"Ei sen kilinee kuulunna rekeen asti, vaikka onhaan miulla tarkat korvat tavallista iäntä kuulemaan."
Mutta tämä pieni tirikellopuhelu käänsikin nyt asian Ierikälle edulliseen suuntaan. Siitä johtui näet Viänänen häneltä kysymään:
"Se entinen, mustalaiselta vaihettu tammako sinulla, Ierikkä, yhä vuan on?"
"Ka, sehään se siinä vuan olla köpsöttää", myönsi Ierikkä, koputellen pieksun pohjilla lattiaa, tyytyväisenä, kun puhelu oli johtunut hevosiin. Savut imaistuansa hän toisteli kehuen:
"Se … sehään siinä on… Ja oniihaan siinä tammoo kerrakseen."
"Mitenkä vanha tua vielä ilikijää olla?" osui Pekka Puavalj siihen kysyä tokaisemaan.
"Ijältäänkö?" arvasi Ierikkä moisen kysymyksen johdosta jo suorastaan ynseäksi tekeytyä ja kierteli: