"Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille akan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita riitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta."
Heleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa oikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin moittien:
"Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!… Ensin otatte akan ja sittä piettä vuan pilikkanannu… Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii riijeltävänä!"
Mutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat olivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää jauhoi:
"Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa…"
Hän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:
"Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille, niin…"
Se oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan innostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta ynseällä äännähtämisellä:
"Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!"
Miehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli itse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen väitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa kaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta. Rauhallisena alotti hän: