"Niinkuin nyt tääkii miun akka … tää Ieva…"
Ja hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan häistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille kiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime kesänä oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:
"Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää järv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka Muavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii" — hän näet asui Pieksänmäen Maavedenkylässä — "niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho kaivossa, kun tottelin akkoo."
Nyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka vuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa syviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten, ja Heleka siunaili:
"No herraisä varjelkoon!… Johaan mie ennustin, kun kiärme viime kesänä tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä onnettomuus."
Hän touhusi ja lopetti voitokkaalla:
"Ja niinpäs käv… Niin käv kuin olj ennustettu."
Näin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran ja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.
Mutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena työntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa. Viänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:
"Onhaan siellä nyt ilima… Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen hevosen tirjkellon kilikatuskaan…"