Sen myönsi Lopokin, siunaillen:
"Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso tirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!"
Ihan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon moiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:
"Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo…"
Toisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:
"Kuuloohaan sitä sen…"
Kuulee … kuulee… Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa purkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää…
Semmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin Pekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt viivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin mökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin nouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä peräämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin vieläkin hetkinen odottaa.
Lopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä, yhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä jäähyväisiänsä.
Mutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka Puavalin mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt ilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut kaivoon.