Apu olisi siis tullut liian myöhään.
Hetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:
"Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!"
Heleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:
"Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin, jotta hiän kuuluu purkuilimallakii."
Se oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja ehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti rauhallisena:
"Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä … kun se hieho jo kuitenii kuolj!"
Eikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa. Maallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä kadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä tullakseen siksi — lapseksi — joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he kaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.
VII
Lopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa sepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka kahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden selällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin, vaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.