Ja siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella asiasta. Ensiksi hän ihmetteli:
"Vai herkesj ja kuolj se hieho!… Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä semmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!"
"Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää mualimasta lähtii", arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden tammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:
"Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo… Ikäänkuin tätä eto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen vertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen pesuveiks!"
"Ka, siihenpään tuon kaivotj!" sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista tuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi puolustautua, selitellen:
"Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti, elikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää vesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä jo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla enee asiita niistä riijellä!… Ja sillä lailla se sittä tulj kaivetuks."
Hän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa tokaisi toki:
"Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!"
Siis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin seikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt kiireessä parempaa kuin:
"Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta vasikka … niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!"