Se selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi valaistukseksi:
"Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt, niin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö kylymään talaviveteen kuolemaan."
Niin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:
"No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat… Ja ainahaan emälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen."
Jo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja selitteli: "Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut mualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo."
Siinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset liikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme kansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä maan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin helmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä ujostelematta.
Niin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille kuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa, meille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta luonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen koruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina, onnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen pihlajan tyvi.
Niin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja pihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten lohduton maa.
* * * * *
Mutta menemme asian loppuun.