"Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos hevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj korviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens kesänäkään, vaikka häntä kaivais lapiimen kansa."
"No on sitä ahtanna lunta!… Ja vielä on pahulaisen hyväkäs osanna sen ajoo ihan tähän vastaantulokohalle!" myönnytteli Pekka Puavalj lisäten:
"Tokkohaan tästä enee piäsöökään toissiisa sivu, vuan pitääköön jo tähän jiähä tuomiopääivään asti."
Niin alkoi heidän välillensä juttelu. Pekka Puavalj sai tietää Ierikän asian ja voi hänelle ilmoittaa, että Sarvi-Kaisa ei ollut kotosalla, joten oli parasta kääntyä takaisin, hakemaan Lopo-Leena, joka myöskin oli hyvä kuppari. Puhelias Ierikkä Pullinen tuli hyvillensä tästä tiedosta, joka säästi häneltä turhat ajovaivat ja hän ojensi Pekka Puavalille tupakkakukkaronsa ja kehotteli, tavallaan leikkiä laskien:
"Ka paa tästä näitä pöllyymään, niin savustuuhan tok sielu ja ruumis tuata purkuu ja pakkasjta vastaan."
Naapuri oli valmis, ja nyt sattui taas tapaus, joka kiihdytti hänen vastamainittua mielitekoansa: Ierikällä oli näet letkuvarsipiippu, jommoista Pekka Puavalj oli niin kauvan ja viimeksi nyt äsken himoinnut. Heti pisti tuo retvakka punaisesta sahviaaninahasta ommeltu letku hänen silmiinsä, ja kun hän tiesi Ierikän kuuluksi piippujen vaihtajaksi ja hevos-"parissiksaksi", iski hänen päähänsä ajatus ryhtyä hieromaan piippukauppoja. Siinä mielessä alkoi hän kehua omaansa, arvellen:
"Ka suaphaan tuata panna… Vaikka paljokopas tässä luuvarspiipussa mänöökään tupakkoo, kun tää on niin hyvä siästämään, jotta kunhaan siihen vuan panoo yhen tupakan siemenen, niin siitä piisovaa jo savuu ylj vuuven."
Siitä se alkoi. Tottuneena kauppamiehenä haistoi lerikkä heti, mistä oli kysymys. Hänellä oli nyt huonotapainen tamma: se luimisteli, viuhautteli häntäänsä, iukasikin joskus, jopa potkasikin, jos niiksi tuli. Kun se lisäksi oli yhtä huono ja vanha kuin Pekka Puavalin "Piiju", oli hän tavallista halukkaampi rupeamaan kaupantekoon, johtuaksensa piippukaupasta hevoskauppaan.
Sillä siihen veti häntä luontainen taipumuskin: hän oli näet laajalti kuulu hevosvaihtaja. Hän osti ja möi, vaihtoi ja huikki hevosia kuin rukkasia. Eikä hän harjoittanut sitä kauppaa oikeastaan voitonhalusta, ei pettääksensä. Hän vain piti voimassa hevosvaihtajamainettansa, joka oli hänen ylpeytensä, hänen intohimonsa. Tosinhan siihen liittyi pettäminenkin, mutta luvallisissa rajoissa, asiaan kuuluvana, oikeastaan taitavuuden näytteeksi. Ei hän ollut sillä rikastunut rahtuakaan, eikä pyrkinyt rikastumaan. Hyvä kunhan vain maine säilyi.
Niinpä hän nytkin alkoi heti hautoa hevoskauppaa ja johtaaksensa siihen
Pekka Puavalin, tarttui hän tämän piippukauppaan.