Joonas mustalainen sattui silloin vielä kituuttamaan viuluansa. Se täytti mielen lopullisesti. Jumppasen kieli herkkeni ja hän todisti:
"Tämä maa on ihana, jotta se väkisinkin vetryyttää jo paljaalla laulullansa kielenkin tuosta tupakoimiskankeudesta ja karhusynkkyydestä ja sydämmen kyllyys vuotaa silloin väkisinkin suun kautta ulos, kun kieli ei ole enää salpana edessä!"
Koko Pirttipohjan väki suli hänen kanssansa. Pikkuinen Tahvo Kuikka kehäsi ensimäisenä terhistyen:
"On tässä maassa ihanuutta!… Ja varsinkin tämä väki on oikeata karhua ja jättiläistä."
Hän kellisti vatsaansa, ja korotti ääntänsä:
"Kun tämmöistäkin miehen härkää jätkehtii kujasilla ja karjapihoilla, niin kateiseksi sen pitää panna vieraan mielen, jos sattuu matkustamaan ja hoksaa vaan silmätä!"
Tytöt olivat ruvenneet viskomaan toisiansa kukilla. Mustalaisen akka hyssytteli Jumppasen viime syntynyttä vihtakeinussa souvatellen.
"Omaa… omaa on kaikki Pirttipohjassa!" todisti Jumppanen, kun kuuli mustalaisen laulavan hänen uudelle perillisellensä. Se oli merkki Pirttipohjan herruudesta, ja että Pirhonen ei pääse edelle. Ei hän enää jaksanut riemuansa hillitä, vaan todisti:
"Omaa on kaikilla Jumppasilla kaikki, mitä on Pirttipohjan maassa, mustalaisista ja rytkyläisistä ja kerjäläisistä ja hevosvarkaista lähtien aina tähän tervahautaan ja tähän syntiseen Jumppaseen ja sen viimeiseen rintaperilliseen asti, hamaan viinan keittäjiin asti… Tässä maassa ei ole mitään liikaa eikä mitään liika vähä, sillä tässä maassa ei ole mitään vierasta, vaan kaikessa elää Jumppasen henki… pirttipohjalaisuuden henki."
Kuului kanteleen helähdys, sekä paimenen huilun ääni. Ja nuorten joukko
yhtyi lauluun. Pojat nostelivat tyttöjänsä ja lauloivat ja kisailivat.
Hölö-Heikki teki kuusen juurella taikaa parannellen Virsusen jalkaa.
Akka häntä torui: