"Ja siunaisit nyt jo tuossa itsesi ja tyytyisit osaasi… vanha mies!"
Oitis Jumppanen lähti hakkaamaan paraimpia tervaspuita saunapuiksi.
* * * * *
Oli jo joutunut Pirttipohjan ihanin kesäaika: juhannuskokkojen aika. Lehtimetsät olivat pehmeimmillänsä. Saunalöylyjen höyryt haisivat tuoreimmillansa ja niihin sekottui uusien vastojen pehmeiden lehtien suloinen maku.
Jumppanen ja Pirhonen oli nyt täyttämässä lupaustansa. Yhdessä koko Pirttipohjan väen kanssa olivat he kaataneet itkukallion metsän tervaspuiksi. Ainoastaan koivut ja pihlajat ja tuomet oli jätetty kaatamatta käen kukunta-puiksi, ja että olisi minkä oksille ripustaa eväskontit riippumaan ja pesuvaatteet kuivumaan. Kaadetut puut oli pilkottu tervaksiksi, hauta oli laitettu ja nyt oli sen sytyttämispäivä. Kaikki oli tehty talkoolla. Yksimielisyys oli lujittunut ja rauhallisina kuunneltiin nyt jo karhun mörinää ja varustettiin talkoita sen pään varalta.
Sytytettiin tervahautaa. Vanhat viinapuolikot oli tuotu tervapuolikoiksi. Oli Pirttipohjan suuri juhlapäivä. Istuttiin tervahaudan ympärillä hartaina kuin kirkossa. Mustalaisen akka souvatti Jumppasen viime syntynyttä ja köyhä loisakka Pirhosen lasta. Ruta-Leena raaputti lautamies Juntusen päätä. Ilma oli yhtä ihanuutta. Metso rupsutteli lehdossa siipiänsä ja käki kukkua heletteli. Ruta-Leenan taiat olivat tehonneet Ökön tyttöön ja Juntusen poikaan, samoin muihin. Rakastunut tyttö sattui sen johdosta laulamaan, kuin itseksensä.
Jumppasen pani laulu sanattomaksi. Tahvo Kuikka kysyi häneltä:
"Onko se sinussa Jumppanen taas sitä tupakkasynkkyyttä… vai sitä karhusynkkyyttäkö sitä jo pakkaa mieleen?"
Ei voinut Jumppanen vastata. Pitkä äänettömyys syntyi. Mutta mieli oli niin täysi että hänen täytyi viimein valittaa:
"Se tuo laulu luikahuttaa tässä maassa niin tätä syntisen ihmisen ajallista mieltä, jotta rinta rupeaa pullistumaan siitä sanottavan paljoudesta!"