"Eikö tuo se liene!" vahvisti Pirhonen tosiasian.
Itkukalliolle näkyi Rämesuon huikea ulappa, jonka keskellä kohosi pieni tiheän näreikön peittämä kumpu. Puhumatta varmistuivat miehet siinä uskossa, että siellä sen karhun täytyy olla jo pesässänsä.
Kolealta näytti seutu semmoista näköalaa katsellessa, varsinkin kun oli niin vakava tehtävä edessä. Lisäksi painosti mieltä ruokapaikan salaperäisyys. Ei tahtonut ruokakaan maistua näin pyhässä metsässä, ja vähäsen haukattuansa kiirehtivät he verkallensa pois koko paikalta. Lähtiessä Jumppanen, varoen kaikkea arkuuden ilmausta, ihaili toki vielä paikkaa, kehuen kallion pehmeää havumetsää:
"Ihania kuusia siinä ryökäleessä kasvaa!"
Nyt oli kierros alettava. He alkoivat aivan suon reunasta, tarkastellen kaikkia eteen sattuvia jälkiä. Katselivat välistä aukeaa suotakin, ja silloin kuvastui mielessä karhun voima. Molemmat mietiskelivät että mitähän jos sieltä äkkiä karhu pölähtäisi vastaan. Pirhonen alkoi silloin epäillä Jumppasen uskollisuutta ja ryhtyi sitä valmistamaan. Hän alkoi:
"Se on sukkelajuoksuinen elävä, se karhu!"
"On se känttyrä!" täytyi Jumppasen myöntää. Pirhonen selitti:
"Se jos aukealla suolla äkkiä eteen pölähtäisi, niin ei siinä pako auttaisi!…"
Jumppasesta ei olisi juoksijaksi kyllä ollutkaan, se häntä itseäänkin nyt harmitti. Toinen jatkoi:
"Siinä olisi viisainta, jotta koettaisi vaan lyöttääntyä yhteen."