"Ka mikäpäs muu se näin huonojuoksuisella auttaisi", erehtyi Jumppanen.
Taas neuvoi Pirhonen: "Se vielä kuuluukin aina ensimäisenä lähtevän sen aremman perästä painamaan."
Karhun moinen tuhmuus suututti Jumppasta. Pirhonen vielä lisäsi:
"Niinkun nyt luonnollista onkin, jotta urhokkaampaahan se aina viimeiseksi kiertää!"
Kauvan mietti sitä Jumppanen. Viimein hän jo arveli:
"Kun sitä olisi ihminen jänis, niin ei sitä pelkäisi mennä ihan karhun nenän eteen! Jäniksen käpälillä kun sitä pyyhkäisisi viime tiukan tullessa pakoon, niin tyhjälle siinä saisi karhu viheltää!"
Pirhonen hätäytyi siitä, peläten jäävänsä tiukan tullessa yksin. Jumppanenkin huomasi, että ei ollut osannut aivan selkeästi puhua, ja koetti oikasta, valittaen:
"Se on oikeastaan jokainenkin asia tälle ihmisälylle hyvin vaikea ihan meiningilleen sanoa… Kun se tämä ihmiskieli tahtoo olla semmoinen kaksiteräinen miekka, niin siinä ei se järkikään kaikistellen avita!"
Se sotki vaan asiaa. Pirhosen epäluulo lisääntyi. Kotvasen kierreltyään terotti hän Jumppasen uskollisuuden tarvetta toisellakin tavalla: uhkauksella. Hän ilmotti:
"Vaikka jos taas juoksusta tulisi puhe, niin en sitä minäkään takimaisena hyökkäisi!"