Ja tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli puhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa. Jumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä tuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä. Aivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten aallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet märäksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo menettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:
"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä riittäneekin!"
Kipperä vene kiepahti siiloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui. Vihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin keikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä, kierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja pyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja keikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa ja ärjäsi sille.
Mutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän oli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja uhkasi aaltoa hammasta purren:
"Näytän minä sinulle!"
Ja täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan yli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen aallokolle:
"Ä-häh!"
Vesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän riuhtasi vieläkin kovemman vedon.
Mutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas oli soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin korvallistaan ja päivitteli:
"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti lentää!"