"Sen saat nähdä, Jumppanen, että vaikka tuossa paikassa karhu eteen tuprahtaisi, niin Pirhosen Mikko ei sinua heitä. Ennen riisuu vaikka oman nahkansa karhulle."
Sillä puheella syntyi lopullinen sovinto.
* * * * *
Onnellisesti olivat miehet lopettaneet kierroksensa. Täysi varmuus oli saatu siitä, että karhu oli pesiytynyt pääsaaren näreikköön. Ja reippaina vaelsivat he Itkukalliota kohti, jonka ohi kulki kotipolku. Hyvin onnistunut kierros oli rohkaissut ja reipastuttanut mieliä ja vilkastuttanut puhelahjat. Karhujuttuja jutellen saapuivat he Itkukallion juurelle.
Mutta siinä he hätkähtivät. Kuului näet epäilyttävä risahdus kalliolla pimeässä kuusikossa. Vaistomaisesti puristivat miehet kirvesvartta, pysähtyivät ja tarkkasivat.
Eikä kauvan viipynytkään ennen kun näkivät tulen kiiluvan metsästä.
Veri oli jähmettyä, ja Jumppaselta pääsi vaistomainen kuiskaus:
"Pirun silmä!"
"Voi paholainen!" sanoi Pirhonen hädissään.
Hetkisen seisoivat he vielä äänettöminä. Tulinen silmä kiilui selvemmin, ja taas kuului risahdus. Jumppanen valmistautui ja kehotti Pirhostakin:
"Tuli mikä tuli!"