Ökö-Antti ja Punkki-Matti olivat Pirttipohjan perimäisiä mökkiläisiä.
He asuivat lähellä Jänisjärven seutuja ja olivat kovia työkarhuja.
Mutta syksypimeillä oli heillä tapana keittää viinaa. Ja ollaksensa varmassa turvassa olivat he perustaneet polttimonsa Itkukalliolle. Sieltä heitä voitiin kaikista vähimmin etsiä, sillä kukapa olisi uskonut heidän uskaltavan sinne asettua varsinkin pimeiksi syysöiksi ja vielä synnin töille.
Nyt oli heillä siellä pieni pannu kuusen juurella höyryämässä. Tuli palaa lekotteli sen alla rauhallisena, valaisten havumajaa. Majassa oli lauta pöytänä, siinä muutamia reikiä, ja reijissä töröttivät pyöreät tuohitötteröt pikareina.
Ja tänä yönä olikin majassa tavallista eloisampaa. Ökö-Antin eukko Kaisa oli tullut omansa ja Punkki-Matin tyttären kanssa tuomaan miehille evästä, ja kun ilta pimeni, olivat he yöpyneet majalle ja hääräilivät nyt siellä miesten apuna.
Lähdettiin siitä miehissä havumajalle. Oli tyyni ilma. Yö oli juuri pimennyt. Tähdet tuikuttivat laihalla valolla.
Joukolla kohottiin siitä viinatulen ympärille ja oitis alkoi kieli herketä. Hymyillen katselivat metsästäjät rauhallisena lekottelevaa tulta ja porisevaa pannua, ja jo sanoi Pirhonen:
"No nyt se on jo tuo karhu kierretty ja tämäkin Itkukallion piru voitettu."
Ökö-Antti kantoi miesjoukkoon laudan, jossa töröttivät ne tuohitötteröt, ja kehotti:
"Siinä olisi sitte sitä tämän lehmän maitoa."
Pirhonen muljautti Jumppaseen, odottaen esimerkkiä. Tämä punnitsi asiaa, mutta koetti voittaa kiusauksen. Kun ei uutta kehotusta kuulunut, kiirehti Pirhonen itse pitämään tarjoamisasiaa vireillä, vastustellen: