Hän sytytti piippunsa ja jatkoi:
"Mutta tuo pakana hoksasikin jutkun eikä pistänyt kynsiänsä rakoon, vaan tulee kuopan suulle ja alkaa möyrytä ja repiä maata!"
"Olipas rutkaleella älyä!" päivitteli Punkki-Matti.
"Oli. Mutta ei se Mikkokaan kuopassa hätäillyt. Naurista vaan pureksin ja lopulta arvelin jotta: osaa se Pirhonenkin! Minä aloin könytä kuopassa karhuna, murisin ja väliin kuopasin takajalalla kuopan pohjaan… näin… näin… jotta nauriit vaan lentelivät kuopan lakeen!"
"No uskoiko tuo asian?" tiedusteli Jumppanen innostuneena. Toinen vannoi:
"Uskoi ruotus! Ja pois otti häjyltä luonnon, kun se luuli kuopan olevan karhuja täynnä! Käpälillensä rupesi kuopan suulle ja sovintoa hieroessaan uikutti siinä kuin koira oven takana huoneeseen pyrkiessään."
Jumppanen ihastui naapuriinsa, ryyppäsi ja raapi korvallistansa suu hymyssä. Punkki-Matti viritteli viuluansa ja Kaisa hääräili pannun luona. Pirhonen jatkoi:
"Minä heittäännyin samalla lailla ystäväksi, mutta olin sillä välin tehnyt kuoppaan tulen ja korventanut siinä tulisen kekäleen. Ja silloin kun Pirhosen Mikko surautti sitä tulisella kekäleellä ikeniin, niin kolme hammasta lensi poikki ja jälet yhtenä nuorana se painoi kangasta pitkin pakoon!"
Kertomuksesta innostuneena oli Jumppanen kavahtanut pystyyn, riuskautti jalkaansa ja hihkasi:
"Hei Pirhonen!… Tuo Kaisa viinaa! Hih!"