* * * * *
Yö oli kauneimmillansa. Komea kuu nousi kuusikon takaa ja kumotti pehmeiden havuoksien lomitse. Tähdet näyttivät nukkuvan rauhan unta ja Otava koreili kuin taivaalle hylätty viikate.
Olli Jumppasen mieli oli kuin läikkyvä vesi, johon kuvastui kotimaan ihana yötaivas ja rantametsien pehmeä, leppoisa kauneus. Hän uskoi nyt mahdottomankin todeksi, niinkuin toisetkin.
Mutta Jumppanen ei olisi vielä yltynyt liikoihin kaduttaviin tekoihin, jos ei taas olisi sattunut pieni syrjätapaus, joka näkymättä kietoutui hänen ja koko Pirttipohjan kohtaloihin: Ökön tyttö näet oli äskettäin käynyt Ruta-Leenan luona nostamassa lempeä Turusen poikaan. Se oli tehonnut. Hän istui nyt kuusen juurella lähellä maan rajaa kasvavalla kuusen oksalla keinuen ja lauleli lemmen kaihosta ja ikävästä, keskellä yön salaperäistä runoutta. Sanat olivat suruisat ja sävel kaunis.
Kun Jumppanen oli hetken laulua kuunnellut, nousi hänen kätensä korvalliselle ja hän sanoi:
"No jo on Ruta-Leena pannut tyttöön oikeat lemmen hiivat!… No on tuo osannut panna, kun tyttö jo noin suloisesti yösydännä laulaa."
"Jumppanen!… Kuule Jumppanen!…" yritti Pirhonen pyytää häneltä tupakkaa, mutta Jumppanen luuli tämän varottavan häntä juomasta ja hän siitä jo kiivastui keskeyttäen:
"Elä mukise Pirhonen!… Laulu on näin ihanassa maassa semmoinen kapine, että se villitsee miehen viinaan ja siihen lemmen luritukseen."
Ja nyt kun viinakin oli jo tekonsa tehnyt, alkoi hänkin kertoa omaa karhutarinaansa: kehua Pirttipohjaansa, jonka voittamista oli ikänsä valmistellut:
"Mutta ei se ihme ole, jos karhun tekee mieli sieltä Rämesuolta
Pirttipohjan ahoille, sillä…"