—Ja Viki ja Juntuskin härnäisi, jos olisi sammakko! rauhottautui Esakin toisten paheilla. Otto siitä innostui:
—Ja Helmi … ja ihan kaikki härnäisivät… Ja sitte menisivät vaikka
Immosen härkää härnäämään ja vaikka mihin.
—Ja vaikka sylkäsisivät kaivoon, lisäsi puhdistautuva Esa.
—Ja Vesa vielä sylkäsisi vallesmannin pyssyn piippuun … ja lukkarin mustepulloonkin sylkäsisi. Mutta me emme ole sylkäisseet kaivoonkaan… Vai olemmeko?
—Emme … emme omaan kaivoonkaan, todisti Esa ja niin puhdistautuneina he työntyivät Oton vanhempien mökkiin.
* * * * *
Oton onneksi oli isän ja äidin välillä ollut juuri riitaa. Mielet olivat sen johdosta katkerat, sisut täydet. Antti Juhana imeksi piippuansa, kumaraisena istuen. Äiti karttasi. Kummankaan sisu ei sallinut ääntä, ei alkaa selvittelyä: ei riemastua, ei raivostua. Niin vältti Otto pahimman ensi myrskyn. Antti Juhana vain muljautti häneen vihaisesti, kieroon, sylkäsi uhkaavasti ruikaten ja äyhkäsi hiljaa. Otto asetti siirappituopin varovasti pöydälle ja ilmotti pelokkaana:
—Siinä on nyt siirappi.
Arkana seisoi Esa oven suussa, hattu suun edessä, kannu kädessä. Otto yritti käyttää asemaa hyväksensä, ehdottaen Esalle:
—Mennään nyt Esa kaivamaan sättiä ja mennään sitte ongelle!