—Näkyykö sitä? tiedusti Otto.
—Näkyy… Se syö tuossa! kuului vastaus ja nyt alkoi taas hiljaisuus.
Kului hetki. Aika alkoi tuntua pitkältä.
—Kun se menisi pois! virkkoi jo Esa. Hetken kuluttua huomautti Otto:
—Tai kun tulisi kuka ja ajaisi!
Mutta ei tullut ajajaa. Rauhallisina soivat lehmänkellot. Itsetietoisena söi härkä aholla. Se oli hieman loitonnut. Nyt sille jo uskalsi taas ärjäistäkin, mutta ei se siitä välittänyt.
Ja ajan kuluksi ryhtyivät silloin pojat puuhailemaan. Aluksi he olivat noppasilla, ja viimein jo rupesivat taivastelemaan ympäristöä. Esa siitä innostui:
—Voi miten paljon tänne näkyy…! Tuokin Immosen riihen katto näkyy!
—Näkyypä meidän tuvan katolle enemmänkin, tarttui siihen jo Otto ja selitti:
—Sinne näkyy Tiilikaisen mökki ja Tynkkysen suo … ja vaikka koko kylä.