—Eipäs näy meidän mökkiä… Eikä sitä Puhakan kaskeakaan näy, pani nyt toinen vastaan, mutta Otto väitti:
—Näkyypä sitte Massisen aho ja Kuivala … ja jos olisi vielä tikapuut, niin näkyisi tänne asti.
Hän innostui siitä ja rupesi itseänsä kehumaan, kerskaten:
—Ja yhden kerran kun minä seisoin siellä ja oikein huusin, niin se kuului sinne toiselle puolen järven … ja Kuivalaisen talon … ja vaikka minne!
—Eipäs kuulunut, väitti nyt Esa, jota tuommoinen ylemmyys harmitti.
Mutta toinen siitä vain yltyi:
—Kuuluipas… Ja jos olisin vielä kovemmin huutanut, niin se olisi kuulunut ihan joka paikkaan…! Ja sitte kun minä hyppäsin tuvan katolta maahan, niin minä en pelännyt … en vaikka olisi jalka katkennut!
Semmoinen urheus jo kävi kateeksi Esalle ja hän väitti vastaan:
—Elä valehtele.
—Kysy vaikka äidiltä, vahvisti Otto, innostui ja väitti:—Sinäpä et ole hypännyt!
Esa oli vaiti. Hän oli voitettu. Toinen yltyi; kehuakseen omia urotöitään lisäsi hän: