—Se on semmoinen, jolla kun puhuu, niin se kuuluu vaikka minne.
—Eipään!
—Onpaan…! Vaikka puhuisi tänne katolle asti, niin se kuuluisi, paisui
Esan viisaus. Otto oli aivan lyöty. Hän koki pitää puoliansa, väittäen:
—Eipä kuuluisi meille asti!
—Kuuluisipas…! Ja vielä etemmä kuuluisi… Ihan kuuluisi niin etää, kun on vain rautalanka… Vaikka olisi kuin etää.
Nyt ei enää uskonut Otto, vaan sanoi:
—Elä valehtele!
Mutta se ei masentanut Esan intoa. Hän selitti:
—Jos vetäisi rautalangan tästä katolta vaikka meille, niin kuulisi kaikki mitä täällä puhutaan… Ja tuon härän mörinän kuulisi … ja kaikki kuulisi, kun siihen vain puhuisi.
—Oletkos sinä puhunut? sai vielä Otto tiedustetuksi. Toinen myönsi: