Esa, jota härän viipyminen suututti, lisäsi kuin härälle kostaaksensa:
—Ja silloin kun se menisi niin kuin se kivi rinnettä pitkin ja lopulta kun se menisi koivua vasten, kun ei saisi seisattumaan, niin nuo sarvet siltä vain poikki rusahtaisivat!
Molemmat nauroivat makeasti härän vahingolle ja Otto vielä täydensi sen häviön kuvaa, lisäämällä, härän onnettomuudesta nauttien:
—Ja silloin siitä härästä ei jäisi mitään … ei häntääkään jäisi … ja lihatkin syötäisi paistina ja sylttyinä ja nahkasta tehtäisi kenkiä!
Siten lohduttelivat he itseänsä ja kostivat härälle, ja jo ehdotti Otto:
—Pelotellaanpas telehvoonilla.
—No!
Ja pojat nousivat katon harjalle, huitoivat käsillänsä huudon tahdissa ja huusivat kuin raakkuen, yhtäaikaa:
—Teleh-voon…! Teleh-voon…! Teleh-voon!
Tällä huudolla, kuten myöhemmin näemme, tuli olemaan suuri merkitys tämän siirapin hakumatkan vaiheissa. Pinnasen vanha mummo Sievä Magdaleena sattui kulkemaan vähän loitompana ohi, sattui kuulemaan oudon vaakkumisen, näki kaksi pojan näköistä olentoa yksinäisen ladon katolla ja huudahti säikähtyneenä: