Syntyi uhkaava äänettömyys. Eevastiina selitti lähettäneensä Oton hakemaan soppasiirappia, ja se nyt viipyy. Antti Juhana imeksi kotvan aikaa piippuansa ja murahti jo synkkänä:
—Olisitpa sinä itsekin joutanut sitä hakemaan, niin ei olisi viipynyt.
Eevastiina huokaili asiaa sotkeaksensa jumalisena. Taas lisäsi Antti
Juhana:
—Eivät tässä työt olleet esteenä… Sutisen akka käy päivätöilläkin ja kuitenkin ennättää ruuan laittaa.
Kauan sieti Eevastiina tekeytyen jumaliseksi, mutta vihdoin hän huudahti:
—Senkö paha henki sen pojan vei, kun se ei tule…! Otto hoi…! Ot-to! hän huusi lopuksi ovelta.
Suutuksissaan lähti Antti Juhana työhönsä syömättömin mahoin ja päätti
olla uhallakin ruuatta aina lounaalle asti. Vihoissaan karttasi
Eevastiina sillä aikaa tuvassa ja oli jo unohtaa koko siirappiasian.
Niin kovin kaiveli mieltä äskeinen hiljainen riita.
Mutta puolenpäivän korvissa tuli tupaan hätäytynyt Esan äiti Kaino
Josefiina ja tervehti siunaillen:
—No mihin ihmeen reikään se meidän poika on pudonnut, kun sitä ei täälläkään näy…! Kävikö se täällä lainaamassa sitä siirappia?
—Eihän se, hämmästyi Eevastiina. Kaino Josefiina löi reiteensä ja siunaili: