—Ho-hoi…! Hoh-hoi! huokasi Eevastiinakin ja siten kääntyi puhe jumalisiin asioihin.
Mutta sitten alkoi Kaino Josefiina niiskuttamaan nenäänsä, muka kahvin hajua tuntien. Vaan onneksi palasi toki silloin Antti Juhana lounasta syömään, vilkasi ensin pöydälle, sitten liedelle ja istahti niin synkkänä, että Kaino Josefiinakin sen huomasi ja vaikeni. Eevastiina ensi aluksi hätäytyi, mutta kun mies murjotti aivan äänettä, ehti hän saada malttinsa ja ruveta selvittelemään asiaa kiertotietä. Hän kujerteli Kaino Josefiinalle hurskaasti, kavalasti:
—Sinä se toki sait semmoisen miehen, että se ei ruuasta pahaa elämää nosta… Saat sinä kiittää semmoisesta miehestä sen antajaa.
Kaino Josefiina siihen huudahti:
—No, johan minä nyt antaisin sen sekaantua akkojen asioihin … kun nyt ruuan keittoihin…! Jo sille semmoiselle miehelle nauraisivat kylän harakatkin…!
Hän korotti jo äänensä ja todisti:
—Silloin jo yhteen elämään mennessä sanoin, jotta: Se tiedäkin vain, jotta jos pistät nenäsi akkojen huttukattilaan, niin paikalla menen rovastin puheille ja sanon, jotta siitä miehestä pitää tulla ero.
Antti Juhana joutui pulaan. Hän ei löytänyt enää muuta tehtävää kuin ruveta piippunsa hikireikää selvittelemään. Sisu täynnä valitti hän kuin itsekseen:
—Tuokin piipun hyväkäs … kun siinä taas reistailee!
* * * * *