—Ka sepä tää Sutisen tyttö oli ollut Huuhtomäellä ja nähnyt kun ne olivat sen Auvisen veneen kimpussa nahisseet ja työntäneet sitä järveen ja nyt se vene on vettä täynnä ja keskellä selkää… Niin jotta eipä suinkaan sillä silloin kukaan muu ole hukkunut.
Äidit joutuivat aivan sanattomiksi. Antti Juhanankin sydän jo suli sen verran että hän kysyi:
—Jokos se Auvinen oli tervannut sen veneensä?
—Jo. Ja nyt se on siellä vesiajona, eikä ole yhtään venettä koko tällä rannalla, jotta saisi sen pois hinatuksi.
—No se nyt ei ole aivan totta, yritti Kaino Josefiina hädissään, mutta
Sulo sanoi:
—Ka, ole sitte uskomatta! En minä ennenkään ole vielä valetta kylälle kantanut!
Näin jatkui puhelu. Vähitellen selvisi asia. Nyt pääsi jo Eevastiinalta itku ja hän siunaili, miestään syyttääkseen:
—Johan minä sen ammoin aikojaan sanoin, jotta ei se hyvään pääty tämä elämä… Kun sitä ei enää uskota mihinkään ja siihen omaan vanhurskauteensa vain jokainen luottaa!
Antti Juhana tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun ja murahti:
—Ka itsepä sinä sen laitoit siirappia hakemaan… Niin jotta haro nyt se sieltä järvestä!