Kaino Josefiinakin itkeä tihisti ja valitti:
—Ja sanoinhan sitä minäkin sille Urho Ernestille, olen sanonut ja saarnannut, jotta ei se vielä kerran kunnian kukko tämän talon harjalla laula.
Eevastiina yltyi itkemään ja valitti:
—No mikä hänet nyt piti villitäkin menemään sinne järvelle… Ja eivätkö nuo ihmisetkin nyt voisi pitää noita veneitään ja muita ryllyitään kotonaan, jotta eivät olisi viattomien lasten turmiona ja paulana.
Niin jatkui. Viimein heltyi Antti Juhana ja arveli:
—Eipä sitä tiedä vaikka olisivatkin vielä elossa… Kun olisi kylänväen avulla ensin etsiä metsästä.
Se ajatus oli kuin toivonkipinä, josta alkoi levitä heikkoa valoa odottamattoman surun murtamien äitien sieluihin. Mielet sulivat, sydämet heltyivät. Jo syytteli Kaino Josefiina itseäänkin, soimaillen itkun seasta:
—Syntiköhän vai pahuus liekin saattanut ihmisen laittamaan lapsensa yksinänsä ja turvattomana näille maailman teille kiertelemään… Ikään kuin tättä siirapitta ei olisi ihminen elänyt … eto herkutta!
—Sepä on tää ihmisen sydän paatunut ja pimitetty, niin jotta kuka sitä älyää! soimasi silloin Eevastiinakin itseänsä, yltyi taas itkemään ja valitti surun murtamana:
—Kun herra vielä antaisi edes nähdä hänet vaikka elävänä tai kuolleena!