Antti Juhanan sydän pehmeni. Heltyneenä sai hän tuskin sanoa tokaistuksi:
—Ka auttaapa se … herra … kun pitää etsimistalkoot!
—Auttaa! murahti Sulo Rooberttikin, hänkin heltyneenä. Tupa oli kuin maja jossa on käynyt kuoleman viikatemies. Surun painamina ryhtyivät vanhemmat puuhaamaan etsimistalkoita.
* * * * *
Tieto vallesmannin telefoonista oli salokylään saapunut vasta eilen, mutta nyt puolenpäivän seudussa se jo oli ehtinyt levitä miltei yli kylän. Siitä oli keskusteltu kaikkialla ja epäluulolla oli puhuttu sen salaperäisistä voimista. Jo olivat hurskaimmat vaimot sanoneet merkitsevästi, salaperäisinä:
—Saattepahan nähdä…! Saatte sen voiman nähdä, kun luoja kerran silmänne avaa!
Pakostakin vaikuttivat nämä jumalisten vaimojen sanat mieliin nyt, kun levisi tieto kahden pojan katoamisesta. Puhuttiin vähän, mutta mietittiin sitä enemmän. Koko iltapäivän etsi kylän väki kadonneita. Etsittiin Immolan haka, etsittiin läheiset metsät ja pellot, etsittiin niityt ja ladot, mutta turhaan. Puhuttiin jos jonkinlaisia arveluita ja mielet kiihtyivät. Äidit itkeä tuhertelivat, ajatellen, että heidänkin lapsillensa olisi voinut samoin käydä. Miehet olivat juroja ja lapset uteliaita.
Mutta yhä vielä toivoivat kadonneiden vanhemmat parasta. Oli lähetetty hakemaan venettä toiselta rannalta, että saataisiin Auvisen vesiajolla oleva vene rantaan ja voitaisiin alkaa naaraus. Sillä aikaa lähti Eevastiina Pinnasen mummon Sievä Magdaleenan luo tietoja saamaan. Tämä Sievä oli usein löytänyt varastetut tai kadonneet esineet ja osasi ennustaa ja povata.
Mutta hän vahvisti todeksi poikien kuoleman. Oitis Eevastiinan tultua vakuutti hän silmälasit nenällä:
—Se oli sallittu … se oli jo aikanansa sallittu niin. Sitä se minun näkynikin jo ennusti… Sitä se ennusti täänpäiväinen näky.