Onneton äiti alkoi itkeä. Sievä Magdaleena lohdutteli häntä ensin ja kertoi sitten samanpäiväisen näkynsä. Hän selitti:
—Minä siinä ennen aamiaista tulin Immolan haan läpi ja siunatkoon ja varjelkoon mitä minä näin: Kaksi pahanhengen kuvatusta: Kaksi ihan näiden poikien näköistä pahaa henkeä istuu Immolan ladon katolla.
—Voi hyvä isä sentään! valitti äiti. Toinen jatkoi:
—Istuvat ensin siivolla, mutta sitte jo alkaa toinen rietas panna käsillänsä kuin siivillä.
Hän näytti, matkien käsillänsä pahanhengen lentoa, ja jatkoi:
—Näin…! Näin…! Näin se vanha vihollinen vain vaaputtaa siipiänsä ja raakuu kuin korppi: Telehvoon…! Telehvoon…! Telehvoon…! Ja silloin minä jo sanoin, jotta nyt on Eevastiinan ja Kaino Josefiinan poikien kuolema lähellä, kun se jo niiden näköisenä kummittelee.
Äidin suru oli nyt sanoin kuvaamaton. Sievä Magdaleena nosti lasit otsallensa ja koki häntä lohdutella. Äiti rauhoittuikin hieman. Pois lähtiessään hän vaikerteli:
—Kunpa olisi toki hänen sielullensa armollinen … eikä lukisi vanhemmille tätä viaksi!
* * * * *
Ilta oli jo tullut. Punaisena laski päivä, upoten viheriään metsään kuin mereen. Oli tyyni, ei vierähtänyt väre järvellä, ei nuokahtanut kaisla sen rannalla… Tuo ennen niin iloinen järvi näytti nyt surulliselta kuin hauta, joka oli juur'ikään umpeen luotu.