—Tuntevatko sinut, Juntus? hoksasi siihen toki Esa, ja sitten selvisi asia: Juntus lähti Esan kanssa kerjäämään, ottaen Esan maitopurkin mukaansa. Vesa vielä neuvoi:
—Jos on Saku siellä, niin käske tulla tänne… Se on semmoinen poika jolla on samallainen hattu kuin minullakin.
* * * * *
Lukkarin talossakin oli suru. Tieto vallesmannin ainoan lapsen häviämisestä oli koskenut talon väkeen. Lukkarin lihava rouva oli juuri itkenyt, kun Juntus ja Esa pistäytyi tupaan, pysähtyen nöyrinä ovenpieleen. Esalla oli kannunsa kädessä ja hattuansa hän piteli suunsa edessä. Ensimmäisenä huomasi heidät Saku, riensi luo ja tervehti Esaa:
—Mitä sinulla siinä kannussa on?
—Ei mitään, oli vastaus. Saku huusi:
—Äiti hoi! Täällä on kaksi kerjäläispoikaa!
—Hyvä isä siunatkoon! hämmästyi rouva ja kyseli:
—Kenenkä onnettoman lapsia te olette, kun olette noin likaisiakin, niin kuin olisitte riihen uunissa rypeneet? Kuka sinun isäsi on? toisti hän vielä Juntukselle. Tämä ilmotti:
—Ei kukaan.