—Elkää pudottako sitä kiveä kaivoon … paholaisen vietävät!
Mutta se oli jo myöhä: Molskahtaen syöksyi kivi kaivon pohjaan ja pojat riehahtivat kauhuissaan pakoon minkä jaloista pääsi. Janne juoksi perästä ja hutki patukalla kintuille minkä kerkesi, pojat huusivat, Janne kiroili ja isäntä kehotteli rappusilla seisten:
—Anna pakanoille…! Anna paremmin hyväkkäille…! Voi nuo juoksulaat minkä hyvänsä tekivät!
Mutta Jannella oli onneksi isot saappaat jalassa ja hän sattui kompastumaan kiveen, joten pojat pelastuivat enemmästä kurituksesta. Pitkän matkan painoivat he toki vielä täyttä juoksua tietä pitkin uskaltamatta taaksensa katsahtaa. Mutta tultuansa vakuutetuksi, että takaa-ajaja oli jäänyt jälelle, poikkesivat he tiepuoleen.
Siinä istuivat he nyt kauan sanattomina. Kukin katseli omia pohkeitansa.
Vihdoin kysyi Vesa:
—Sattuiko sinuun, Saku?
—Sattui tuohon… Entäs mihinkäs kohtaan sinuun sattui?
—Ei kun tuohon vain pohkeeseen … ja tähän toiseen jalkaan, selitti
Vesa. Juntus taas kehasi:
—Minuunpa sattui kolmeen paikkaan … ja olisi vielä sattunut, jos minä en olisi oikein juossut?
Saku jo näytti suuttuneelta, mutta silloin selitti Otto: