—Ajetaan, pojat, lampaita!
—Ajetaan! Ja oitis liehui jokaisen kädessä aimo patukka. Suunnattoman iso lammasjoukko alkoi painaa tietä pitkin ja poikaparvi perästä patukat kohoina. Lampaita oli yli kaksi sataa, niistä neljäkymmentäseitsemän kellokasta. Oli kuiva aika ja tiestä nousi aivan mahtava pölypilvi kun tämä omituinen joukko painoi hurjaa vauhtia mäkeä ylös, toista alas. Monet kymmenet lampaankellot kalisivat. Pojat huusivat. Semmoisessa mahtavassa pölypilvessä ja semmoisella vannalla saapuivat he kylään, jonka läpi tie kulki.
Ja nyt sattui koko kylän väki olemaan talkoissa Juvosen pellolla, aivan maantien varrella, mutta oli nyt keskellä peltoa kahvia juomassa. Puhuttiin taas telefoonista, joka kulki kylän läpi. Joku vaimoista päätteli viisaana:
—Kylläpähän vielä nähdään!
Vaiettiin. Toinen vaimo jo lisäsi:
—Sitä Antti-Kristuksen tuloahan ne ennustavat… Ei siitä langasta siunausta tähän kylään vuoda.
Hän haukkasi sokeria, puhalsi kahviin ja lisäsi kuin itsekseen:
—Milloin hän sitte itse ilmestynee.
Kohta alkoi kuulua outoa melua. Väki tarkkasi. Kohta nousi suuri pölypilvi, joka lähestyi uhkaavana, ja melu koveni. Alussa ei väki käsittänyt mikä on tulossa. Vihdoin arveli vanha Juvonen:
—Lampaatkohan nuo juoksevat … kun se kuulostaa vähän lampaan kellon ääneltä!