"Ka kuka kenestäkin pitää… Mutta en minä vain Ellistä pidä."
"Hy-ii teitä", nuhtelin taas ja vilkasin häneen hymyillen. Katseemme kohtasivat ja me vaikenimme.
* * * * *
Se oli kaunis, tyyni päivä. Tohmajärven ihanat maisemat nukkuivat maaseudun hiljaisuuteen vaipuneina, viattomina kuin neidot peitteen alla. Niiden rikkaat värit vaihtelivat kuvina, nopeasti kuin oikuttelevan neidon mieli: kuva seurasi kuvaa sen mukaan kuin hiljainen matkamme jatkui ja tie nousi mäeltä mäelle, painautui laaksosta laaksoon.
Petterin mieli oli niin herkkä, altis ja valmis. Katse alas luotuna polki hän pyöräänsä, ajatukset ujoina, mielessä jotakin käsittämättömän hyvää, puhdasta, kaunista, kuten minullakin. Kukaan ei meitä häirinnyt. Vauhtimme hiljeni. Kuin sopimuksesta ajoimme aivan rinnatusten, niin että kyynäspää joskus koski kyynäspäähän. Silloin me aina ujostuimme, loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen satumaailmassa.
Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni, laskeuduin maahan ja ihastelin:
"Ai miten kaunis paikka tämä on."
"On tämä!" myönsi Petteri, silmäili herkkänä ja selitteli:
"Tässä saa niin elävän kuvan tuhatjärvien maan ihanuudesta!"
"Nii-iin!" kuiskasin minä ja ehdotin.