"Emmekö levähdä tässä, herra Ikonen."
"Ja nyt istahdimme me sammalikkoon, kauneimman riippakoivun alle ja nyt se alkoi … se. Ummistin siinä silmäni ja haaveilin:
"Kun saisi ihminen kuolla tämmöiseen autuuteen … näin ihanan luonnon helmaan!"
"Kyllä se olisi ihanaa", myönsi Petterikin. Ja taas me vaikenimme, nautimme muka luonnosta, sulimme kuin vaha päivän paisteessa, mutta hän vain ei jaksanut sanoa viimeistä sanaa.
Mutta hiljaksensa alkoi hän toki asiaa kehittää: ensin korjasi hän housujensa lahkeessa olevan pihdin ja puheli:
"Jos ei olisi noita pihtejä lahkeessa, niin tuskin voisi pyörällä ajaakaan."
En vastannut. Minulle oli sama mitä hän puhui. Vihdoin kysyin puoli kuiskaten kuin väsyneenä:
"Mikähän kukka tuo on … tuo yksinäinen?"
Hän katkasi kukan, tarkasti sen ja ilmotti sen nimen sekä kysyi:
"Tiedättekö mihin luokkaan tämä kuuluu?"