"En", kielsin vienosti. Hän alkoi selittää:
"Tämä kuuluu… Katsokaahan miten moniheteinen tämä ensiksi on", käänsi hän puheen, alkaen availla kukan teriötä. Longottauduin silloin aivan hänen viereensä, kukkaa hänen kanssaan tarkastamaan. Istuimme kuve kupeessa kiinni ja minä kurkotin muka paremmin nähdäkseni, niin että jouduin aivan häneen nojaamaan. Hän luki heteitä:
"Yksi … kaksi … kolme … neljä…
"Ai miten monta!" kuiskasin kun unessa, ajattelematta mitä puhuin.
"Ja yksi emi", ilmotti hän. Minä huokasin, nojaten nyt jo aivan hänen syliinsä. Hän oli lämmin, hänen mielensä hehkui. Minä haaveilin:
"Yksi ainoa emi…"
Taas vaiettiin. Ummistin silmäni ja kuiskasin:
"Eikö teistä yksinäisyys ole kauheaa…"
"Onhan se."
Huokasin taas ja haaveilin: