"Ei ystävää … ei ketään jonka hyväksi eläisi … joka ymmärtäisi … joka…"
"Maiju!" keskeytti hänen kuiskauksensa. Huomasin kuinka hän kietasi tukevan käsivartensa hoikan vyötäiseni ympäri. Painauduin yhä tiukemmin häntä vastaan.
"Rakas Maiju", toisti uusi kuiskaus ja hänen palava suudelmansa poltti huuliani. Sieluuni valui autuuden ja onnen virta.
"Petteri!" jaksoin enää kuiskata. Hän jatkoi suutelemista, kunnes olin siihen onneen aivan nääntyä ja äänsin pitkään, hellästi rukoillen, kuiskaten:
"Nii-iin… Ette sa-aa."
No nytpä tämä asia onkin jo kerrottu. Tämän enempää en näet tästä autuudesta kerro. Niin pyhää on se minulle. Kauvan istuimme vielä onneen uupuneina, toisiimme sulautuneina. Vihdoin oli aika lähteä. Suutelimme vielä kaksi tai kolme kertaa—lukua en varmasti muista—ja nousimme. Petteri puisteli sammalet housuistansa ja niin lähdimme pyöräilemään kotia kohti povet täynnä uutta onnea ja kirkkainta iloa.
l) LOPPUSOINTI
Oli alkanut suurin sopusoinnun aika. Henkisten kärsimyksien yö oli kirkastunut päiväksi, jossa ikäänkuin kukka ainaisesti vienona puhkeaa ja kuuluu onnellisten lintusien rauhallinen tirskutus ja hymyilevä aurinko katselee taivaan korkeudesta sopusointuun päässeen elämän suurta onnea.
Ja minä, minä nyt olinkin aivan kuin uusi ihminen. Koko olemukseni oli täynnä onnen ja rauhan tunnetta. Olin iloinen, herttainen, soin kaikille hyvää ja rakastin kaikkia. Niin suuren puhdistuksen vaikuttaa meissä sopusointuun pääsy: Sitä se rakkaus tekee.
Ja kotonanikin minä olin aivan toinen kuin ennen: olin työteliäs, ahertelin äitini apuna, huolehdin isän tarpeista ja laulelin ja lepertelin iloisena kuin onnellinen taivaan lintunen. Vanhempani tuskin minua enää entiseksi tunsivatkaan.