Eräänä päivänä parsi äiti isän sukkia. Aivan käskemättä varistin silloin silitysraudan, laitoin pöydän kuntoon ja ryhdyin silittämään isän kauluksia. Valkea esiliina puki minut sieväksi. Laulella hyräilin onnellisena ja suhauttelin silitysraudalla kauluksia niin että savusi vain. Isä oli jo pari kertaa katsahtaa muljauttanut puuhiani. Nyt heittäytyi hän virumaan, mietti ja arveli minusta ääneen:
"Mikä tälle tytölle on tullut kun se on nyt kuin paljasta voita ja vehnäistä?"
Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja epäili:
"Kunhan se sitten kauvan olisi semmoista … voita ja vehnäistä!"
En loukkautunut edes niistä epäilyistä. Reippaasti heilautin silitysrautaa ja vannoin:
"No on se semmoista … on ihan kuolemaansa asti!"
"Nii-iin!" epäili siihenkin vielä äiti. Silloin vannoin lujemmin:
"No näettehän."
Äiti ei viitsinyt väittää vastaan, mutta mutisi itseksensä, parsineula huulien välissä:
"Kunhan ei taas kohta olisi hattu toisella raivalla päätä!"