Äiti oli ottanut peilin ja tarkasteli leuvassansa kasvavaa yhtä ainoata partakarvaa, päättääksensä onko se taas leikattava. Isä heittäytyi keinutuolin selkämää vasten ja lisäsi:
"Maksaakin tuo jo koko tyttö niin jotta eivät tässä enää palkat riitä sen hamerahoiksi."
* * * * *
Sinä päivänä oli minulla ja äidillä touhua. Aamupäivällä minä olin ilosta miltei vallaton. Kissaa minä hyväilin, kuin lasta. Joskus menin huoneeseeni, katselin peilin edessä pukuani, kohentelin tukkaani, tai harjoittelin hymyilemistä, pyörähtelyjä ja vielä useimmin huolehdin ja harjoittelin että vartalon liikkeet olisivat takaa päin katsottuna siroja, aistikkaita. Minä olin näet huomannut lukkari Iittiläisen Ellin koreilevan juuri näillä viime mainituilla liikkeillä ja se harmitti minua. Nyt olen minä näyttävä että osaavat ne muutkin käyttäytyä.
Ja nyt alkoi jo sattua tapauksia jotka olisivat psykologisesti mahdottomia, silloin kun sielun tila on terve, eikä rakkauden tunteen ja siihen liittyvän mustasukkaisuuden järkyttämä. Näytteeksi kerron siitä seuraavan tapauksen:
Puolen päivän aikaan saapui meille se samainen lukkarin Elli. Kuulin hänen puhuvan äidille:
"Hyvää päivää, täti!… Äiti käski sanoa hyvin … hyvin paljon terveisiä tädille ja sanoi, että sillä tädin hiivalla nousi taikina niin hyvästi, jotta kolmesta jauhokilosta tuli iso rinkeli ja vielä kolme lettileipää… Missäs se Maiju on?"
"Eiköhän se ole tuolla kammarissaan… Maiju hoi!… Oletko sinä siellä?… Täällä on Iittilän Elli", vastasi ja huuteli lihava äitini hosuen pyyhinliinalla tomuja huonekaluista. Elli ryntäsi huoneeseeni ja huudahteli:
"Ai-jai!… Miten sinulla on jo kaikki järjestyksessä!"
Ja lennähtäen asettui hän peilin eteen, teki siinä liikkeitä käsillänsä kun haaveilija, kääntyi sitte syrjin peiliin ja koki taas pyöräytellä takapuoltansa, mutristelemalla vartaloansa ja tarkaten tulosta peilistä ja sipuen sitä tehdessään hameensa edustaa. Minua se kiemailu jo suututti niin että viskasin hansikkaani pöydältä sohvalle, äännähtäen närkästyneenä: